Opaskurssin vaiheilta muistoja Olin jäänyt maanviljelijän ammatistani varhaiseläkkeelle, joka tunnetaan EU Suomessa luopumistuki nimellä. Tuen ehdot rajoittavat melkoisesti sitä saavan tekemisiä, samoin sivuansio mahdollisuuksia. Periaatteessa tuloja saa olla kuinka paljon tahansa, mutta tietyn rajan yli menevät tulot vähennetään maksettavasta tuloista. On siis harkittava tarkoin mitä on valmis tekemään ja kuinka paljon. Näitä miettien havaitsin lehdessä ilmoituksen, että naapurikunnan Kansalaisopisto järjestää retkioppaan kurssin. Hain sille kurssille, sillä tehtävä vaikutti mielenkiintoiselta.
Kurssin alku lähestyi, mutta ilmeni ettei siihen tarvittavaa rahoitusta ole saatukaan. Rehtori kuitenkin kertoi, että kurssi järjestetään, mutta huomattavasti alkusuunnitelmaa suppeampana. Melkoisesti siihen siltikin jäi sisältöä, vaikka aiheet käytiinkin läpi pikavauhtia. Aluksi opiskelimme kotiseudun luonnon tuntemusta, erilaisia kasveja, eläimiä, mutta eniten maaston tuntemusta. Ensiapukurssi kuului ensimmäisen vaiheen koulutukseen, normaalit ensiaputaidot, EA 1 korttivaatimus tutkintoineen. Kävipä paikallinen ambulanssikin näyttäytymässä. Metsässä valmistettavia ruokia opettelimme muistaakseni kolmen illan aikana, vai oliko vallan neljä iltaa. Kevään tultua pääsimme maastoon harjoittelemaan suunnistusta, sitä ennen tutustuimme luokassa karttaan ja kompassiin ja teoriassa niiden käyttöönkin.
Ennen suunnistusharjoituksia vietimme yhden lauantain läheisellä joella kanoottien kanssa meloen. Joukko oli supistunut alun reilusta kymmenestä kurssilaisesta niin, että melonnassa oli meitä mukana vain kolme. Suunnistusta piti harjoitella 2 tai 3 iltaa, mutta pääsin vain yhden kerran, tuli kova kuumetauti väliin. Kurssien lopuksi on aina jonkin kaltainen loppututkinto, meillä se oli viikonvaihteen kestävä vaellusharjoitus. Aloitimme perjantain iltana, jatkoimme lauantain ja sunnuntaina oli viimeinen etappi loppurutistuksineen. Loppuvaelluksen lähestyessä kävin lääkärissä ja sain antibioottikuurin, josta viimeiset tabletit nielaisin vaelluksen alettua. Kun vaelluksen aika lähestyi, soitti retkeilyn opettaja, olenko lähdössä lainkaan vaellukselle, kun en ollut mukana kahdella viimeisellä suunnistuksella. Vastasin lähteväni.
Perjantain iltana kokoonnuimme tutuksi tulleelle koululle, jossa oli vielä pari oppituntia ja tehtävien jako vaelluksen ajaksi. Ajoimme autoilla eräälle metsäkämpälle, josta metsien kautta etappi etapilta suunnistaen ensimmäiseen yöpymispaikkaan. Paikallinen opettaja oli ehdottanut, että ensimmäinen yö vietettäisiin jossakin kämpässä ja toinen pikkuteltoissa. Suomen Latu r.y.n valvoja ei sitä hyväksynyt, vaan molemmat yöt nukuimme mukana kannettavissa pikkuteltoissa. Yksi teltta aina kahta kurssilaista kohti. Minä majoituin vanhan kaverini kanssa hänen teltassaan, meitä huomattavasti nuoremmat naiset taas yhteisessä omassaan. Kurssin valvojilla oli oma yhteinen telttansa. Niin vietimme ensimmäisen yön sinä keväänä luonnon helmassa. Oli edessä rasittava päivän kestävä vaellus, josta kertomisen taidan siirtää toiseen kertaan. 
Yö kului jotenkuten, nukkuen ja valvoen, valvoen ja nukkuen, mutta aamulla oli edessä urakkaa kylliksi. Aamukahvin ja -palan nautittuamme pääsimme uurastamaan. Meille oli ennakolta jaettu opastus- eli verovuorot. Vuorollaan kukin sai vastata, että ryhmämme pysyy ennalta ilmoitetulla reitillä. Aamupäivän saimme kävellä valmista ja merkittyä polkua myöten. Päivä nousi helteiseksi, hiostikin, mutta ohi menossa ollut tauti ei enää pahemmin haitannut. Välillä pysähdyimme kahden kauniin järven väliselle kannakselle valmistamaan ja nauttimaan ravitsevaa ateriaa, niin jaksoimme jatkaa eteenpäin, kun kohta jouduimme jättämään hyvän polun ja poikkesimme sivuun polkemattomaan maastoon. Kohta aamupäivän opasvuorossa kulkenut telttakaverini kysyi valvojilta, että vieläkö pitkästi matkaa jäljellä.
Ei sitä hänelle sanottu, sai vain kehotuksen katsoa kartasta, johon etappi oli merkitty. Hetken kesti vielä merkitystä kohteesta suurehko kivi, jossa saatoimme pitää lepotauon. Iltapäiväksi vaihtui vetovuoroon toinen nuorista naisista, kun ensimmäinen heistä oli vetänyt ensimmäisen illan. Käännyimme melkein suoran kulman mukaisesti vasemmalle, siellä oli kohteena ja etappinamme paikallisen yhteismetsän kämppä ja trangioilla valmistettava illan ateria ja lepotauko voimien keräämiseksi illan kestävää suunnistusta varten. Se suunnistus ei mennyt ollenkaan siten, kuin sitä oli ennalta suunniteltu, maasto aiheutti yllätyksiä meille kaikille.
Valvojat merkkasivat ennakolta karttoihin suunnittelemiensa rastipaikat ja lähtivät matkaan, lupasivat ensimmäisen suunnistusparin lähteä matkaan 15 minuutin kuluttua. Niin lähdinkin parikseni saamani nuoren naisen kanssa. Pidin tämän seutua hyvin tuntevaa kaveria luotettavana, niin kuin varmasti olikin, mutta siitä huolimatta oli meille yllätys varattuna. Kohtasimme polun, mutta ankarasta flunssasta toipuvana en jaksanut kävellä yhtä nopeasti, kuin kaverini. Kävelimme suopolkua, jota ei karttaan ollut merkitty, ylitimme ojan, jota minun mielestäni ei olisi saanut ylittää. Yritin huutaa kaverilleni, että ei kauemmaksi, mutta käheä ääneni ei kantanut, enkä viitsinyt käyttää kaulassani riippuvaa pilliäkään. Niinpä ajattelin, että kävellään sitten naapurikunnan kautta.
Nousimme matalalle kankaalle ja kaveri lähti tutkimaan metsäsaareketta. Hänen etäännyttyään alkoi rinkkaani sijoitettu kännykkäni soida kerta toisensa jälkeen. En jaksanut riisua rinkkaa, vaan kiirehdin kaverin luokse, joka otti puhelimen rinkan taskusta, pyysin häntä saman tien vastaamaan siihen tulleeseen uuteen puheluun. Puhelimesta kuultu oli meillekin melkoinen yllätys. Sieltä soittivat valvojamme ja neuvoivat jatkamaan samaa polkua läheiselle metsäautotielle ja siitä edelleen sovitulle yöpaikalle, jossa voisimme sytyttää tulen valmiiksi. Valvojillemme yllätykseksi olivat löytäneet kaksi suurehkoa kiveä sopimansa rastin seudulta, noin 100 metrin päässä toisistaan. Kun eivät saaneet selvitetyksi, kummalle kivelle rastimerkki pitää laittaa, olivat meidän jälkeemme lähtenyt pari heidät tavoittaneet ja me olimme siis kävelleet noin 150 metriä rastipaikan sivusta ohi, polkua jota ei pitänyt ollakaan. Se oli kalastajien joskus kartoituksen jälkeen polkema.
Jatkoimme siis matkaa, kuten olimme neuvon saaneet, löysimme määrätyn lammen, sytytimme tulen ja laitoimme kahvit pannuun. Pitkän odotuksen jälkeen saapuivat toisetkin, telttakaverini kertoi, että vaikeaa oli keväinen ja tulvainen suo, jossa oli raivattujen pienten puiden risteilevä ryteikkö. Olisi ollut tosi vaikea suunnistusmaasto. Kaveri kertoi, ettei hän ole paha valittamaan, mutta siitä maastosta olisi valittanut. Ilta sujui sen jälkeen hupaisesti, lettuja paistaen, ja niitä mansikkahillon kanssa syöden. Ihailimme kaunista auringon laskua, viimeisen päivän odotus jännitti, kun viimein saatoimme asettua telttoihimme makuulle unta odottamaan.     Viimeisenä päivänä, sunnuntaina alkoi minun vastuu. ja vetovuoron muistelenpa nyt sitäkin muutmin lausein. Aamulla jo ennen meidän kunnollista heräämistä lähti paikallinen valvojamme pois leirialueelta. Kertoi tulleen yllättävän hälytyksen johonkin paikalliseen kokoukseen. Myöhemmin meille selvisi, että kyseessä olikin hämäys. Ei hänelle mitään hälytystä ollut tullut, lähtöön oli muita syitä, jotka selvisivät meille päivän kuluessa. Omasta opaspäivästäni kerronkin seuraavlla sivulla. Eräopas opastaa lähinnä riistan metsästykseen liittyvissä asioissa. Luonto-oppaan täytyisi olla erikoisen hyvä luonnon tuntija. Koska en ole metsästäjä, ja luonnon tuntemuksenikin on puutteellista, käytän neutraalimpaa retkioppaan nimitystä, niin en tule luvanneeksi liikoja. Tuli mieleen hupainen juttu ajalta, kun kylällämme valmisteltiin kylän palvelu luetteloa. Luettelon luonnos kertoi minun järjestävän mastoretkiä. Siis mastoretkiä, korjautin sen kuitenkin muotoon: maastoretkiä, sillä en halunnut ketään mihinkään mastoihin kuljettaa.
Vieraskirja: http://www.shinybook.net/book/?vk=1234573272&act=kirjoita
|