Chapter 1

Randy Dalton heräsi aikaisin aamulla auringon paistaessa hänen silmiinsä. Ryömiessään ulos pahvilaatikosta, jossa oli viettänyt yönsä, hänen silmiinsä osui ensin laajana ja loputtoman harmaana kimmeltävä meri, sen jälkeen pari kulkukoiraa, jotka mulkoilivat häntä pahasti. Randy virnisti nolona. Hän oli saanut käydä kunnon tappelun makuupaikastaan, mutta se oli osoittautunut sen arvoiseksi. Yöllä oli satanut, eikä hän erityisemmin välittänyt kastua omistaessaan vain yhdet vaatteet.

Randy potkaisi pahvilaatikkoa hajamielisesti. Vettynyt kartonki antoi periksi ja lysähti kasaan. Hieraisten ainoaa silmäänsä hän haukotteli ja lähti astelemaan kohti kaupunkia. Reunimmaiset raunioituneista taloista sijaitsivat vain sadan metrin päässä rannasta. Kadut olivat autioita – ainoastaan muutama katukauppias pystytti tuulessa huojuvia kojujaan talojen eteen.

Randy kumartui katselemaan tavaraa, joka ilman pienintäkään epäilystä oli varastettua. Yllättävän usein niiden joukosta kuitenkin löytyi käyttökelpoisia esineitä. Hymyillen hän taputti kohtaa, jolla piti aina veistään. Hetken hapuilun jälkeen hänen kasvoilleen kuitenkin levisi epäuskoinen ilme.

 ....

 Chapter 15

  Jos androideilla oli joskus huono olo, se olisi kuvannut Bellatrixin tuntemuksia kun hän havahtui. Viimeinen muistikuva hänen päässään oli siitä, että hän valahti katolta, tuntien olonsa heikkenevän koko ajan. Hän keskittyi kuumeisesti tuntemuksiinsa. Ne eivät olleet miellyttäviä. Hänellä oli jäykkä olo, aivan kuin hänet olisi kyllästetty suolalla. Hänen näkönsä oli sumea ja pimentynyt, eikä hänen mielensä kyennyt käsittelemään tietoa yhtä nopeasti kuin normaalisti.

Kömpelösti hän hapuili kädellään mitä tahansa tai ketä tahansa. Hänen kätensä osui tutun tuntuiseen takkiin. Alfa nukkui hänen vieressään. Bellatrix avasi suunsa, mutta sai ilmoille vain käheän pihahduksen. Hän puristi sormensa Alfan käsivarren ympärille. Tämä säpsähti hereille ja kääntyi katsomaan häntä.

"Bellatrix, hyvä että olet hereillä---AAAH!" Luna säpsähti hereille. Hän katseli ympärilleen Juottolassa, vain nähdäkseen Alfan ja Bellatrixin - joskin tämän ulkonäkö oli muuttunut melkoisesti. Pitkät, vaaleat hiukset olivat nyt tummanruskeat, silmät olivat sumentuneet ja hän näytti liikkuvan koko lailla jäykästi.

 "Vettä", Bellatrix voihkaisi koko lailla hiljaa. Luna kaivoi repustaan vesipullon ja ojensi sen Bellatrixille, joka joi ahnaasti. Hänen näkönsä kirkastui joka ainoan vesikulauksen myötä, kunnes hän vaikutti olevan jokseenkin oma itsensä - ainakin mieleltään. Hän ojensi kiitollisena pullon takaisin Lunalle ja hymyili vaisusti.

 "Mitä tapahtui? Missä me olemme?" hän uteli, "Muistan vain sen, että olimme matkalla Le Havreen..." Luna katsahti Alfaan, mutta mies vain kohautti hartioitaan.

 "Me olemme täällä. Le Havressa", Luna selitti, "tunneli romahti, mutta selvisimme rantaan."

"Entä Carmen?" Bellatrix kysyi. Luna ja Alfa kääntyivät molemmat katsomaan Carmenia. Tämä makasi lattialla kevyesti ja vaitonaisesti hengittäen, yltä päältä veressä ja sideharsoissa.

"Hän ei voi hyvin", Alfa sanoi hiljaa, "meidän on saatava yhteys Sektioon. Täällä jossain piti olla radio, tai niin Rosalien ystävä sanoi..."

"Ai kuka puhui minusta?" Rosalie haukotteli, venytellen ruumistaan pöydän alla.

"Ei, vaan siitä, että meidän pitäisi löytää radio täältä..." Rosalie pohti hyvän tovin. Hän ei ollut fiksuimmasta päästä, ainakaan mitä teknologiaan tuli, mutta Bob oli kyllä ollut kiinnostunut ties mistä laitteista. Rätiseviä ja sähiseviä laatikoita...

"Bobilla oli kyllä joku.. tuota... laatikko, mihin hän aina jutteli ja pyöritteli nappuloita", Rosalie totesi pohtivaan sävyyn.

"Radio", Alfa hihkaisi, "sillähän me saamme yhteyden Sektioon!"

"Ai niillä laatikoilla vai?" Rosalie kysyi, ensin epäuskoisena. Sitten hän kuitenkin innostui: "Mitä me tässä sitten vielä seisomme? Etsitään laatikoita!"

~*~

Randy ja Skye tunsivat olonsa enemmän tai vähemmän ärsyyntyneiksi. He olivat vaeltaneet ikuisuuden. Yöllä he olivat malttaneet nukkua vain pari tuntia, ennen kuin olivat jatkaneet matkaansa. Le Havren reunaympäristö oli enemmän tai vähemmän masentavaa. Palaneet kukkulat ja sorainen maasto oli ollut kurjaa kävellä, mutta nyt he olivat metsässä. Puolet puista oli pystyyn kuolleita eikä elossa olevissa puissa ollut turhan paljon lehtiä, mutta ainakin heillä oli polku, jota seurata. Raskaan auton jäljet näkyivät selvästi jalkaisin kuljettavaksi tarkoitetulla polulla.

"Ainakin meillä on jäljet, joita seurata", Skye sanoi hiljaa. Randy nyökkäsi.